1. Aloittamisen vaikeus. Jos tekstin voisi tulostaa suoraan
aivoista paperille, olisi minulla varmaan jo valmis romaani. Jostain syystä
mieli ja keho kuitenkin lopettavat yhteistyönsä juuri silloin kun pitäisi saada
ideat paperille. Keho ei suostu suorittamaan komentoa ”istu ja ryhdy
kirjoittamaan”. Sen sijaan kaikki arjen toiminnot tuntuvat sujuvan hienosti.
Koti kiiltää, ruoka maistuu ja netin kissavideot kiinnostavat. Ja hups.
Kirjoittamiseen varattu aika onkin kulunut umpeen.
Ryhmässä suoritetuissa kirjoitusharjoituksissa tätä ongelmaa ei yksinkertaisesti siitä syystä ole, että vaihtoehtojakaan ei ole.
Än yy tee NYT, kirjoita!
2. Kun olen saanut idioottimaisesti mielen surkastuttamiseen
ja hedonismiin taipuvaisen kehoni viimein koneen äärelle, iskee
itsekritiikki. Sen vuoksi ensimmäisestäkin lauseesta voi tulla ongelma.
Enkö keksi mitään omaperäisempää? Vai onko tämä nyt jo
tekotaiteellista? Mikään kirjoittamani lause ei tunnu sopivan hohdokkaalta
tarinalle, jonka olen jo hahmotellut täydellisesti päässäni. Usko omiin
kykyihini alkaa surkastua.
Onneksi delete on olemassa. Käytän sitä varmaan enemmän kuin
muita näppäimiä. Kissanikin saavat enemmän tekstiä aikaan kävellessään
näppäimistön yli. Mutta omanarvontuntoni estää minua luovuttamasta kirjoittamisprojektia kissoille. Niinpä ryven itsesäälissä lopun iltaa: ”taas ihan surkeaa tekstiä”.
Yhteisissä kirjoitusharjoituksissa tämäkin ongelma ikään
kuin huomaamatta katoaa. Lauseita ei ole tarkoitus korjailla, eikä siihen
anneta aikaa. On tärkeää oppia riisumaan itsekritiikki ja suodattimet.
Lopputuloksen ei tarvitsekaan olla erityinen, kiinnostava tai millään muotoa
hyvä. Kyse on harjoituksesta ja vain harjoittelemalla oppii kirjoittamaan.
Jatkoa seuraa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti